Ajatus vie, mutta kuka tuo takaisin?

Joskus 70-luvulla erään itäauton (X) mainoslause kuului "X vie perille". Tämän mainoslauseen vääräleuat väänsivät muotoon "X vie perille, mutta kuka tuo takaisin?". 

Ajattelun kanssa on vähän sama juttu, se vie eikä paluusta ole takeita. Ajattelu on pääosin automaattista toimintaa ja ihmisen on kerrottu ajattelevan noin 60.000 ajatusta päivässä. Nykyihmisen tahti on ilmeisesti tälläkin saralla vauhdittunut, koska aivan viimeisten tutkimusten mukaan ajatuksia on jopa 90.000 päivässä. Lisäksi on todettu, että nämä noin 90.000 ajatusta ovat pääosin samoja päivästä toiseen. 

Ajatusten keskeinen rooli kehon ja mielen hyvinvoinnin kannalta on vähitellen alkanut paljastua. Se mitä ajattelemme vaikuttaa suoraan sisäeritykseen, esimerkiksi vastustuskykyyn ja jopa geenieni syttymiseen ja sammumiseen. Tämä ei olekaan mikään vähäpätöinen asia. Olemmekin itse vastuussa moinista sellaisista asioista, joita on aiemmin pidetty vain ympäristön tai geenien ohjaamina.

Ranskalaisen aivotutkijan Marc Jeannerodin mukaan epäsuotuisat mielikuvasisällöt voivat usein toistuessaan tai kauan jatkuessaan aiheuttaa kehon toimintahäiriöitä. Esimerkiksi stressaavien asioiden jatkuva ajatteleminen saattaa häiritä verenkiertojärjestelmän toimintaa ja ylläpitää joidenkin hormonien liiallista eritystä. (Tiede 2000 6/93)

Kannattaa siis todellakin miettiä, millaisia asioita mielessään pyörittelee. Myönteisten ajatusten viljely avaa aina uusia mahdollisuuksia ja polkuja mielen ja elämän maisemaan. Kielteisten ajatusten pyörittelystä taas ei seuraa mitään hyvää. 

Päässä siis tapahtuu massiivisia asioita ja kiinnostavaa on erityisesti se, kuinka paljon voimme itse vaikuttaa noiden aivoissamme vilisevien ajatusten määrään ja laatuun.

Ensimmäinen askel omien ajatusautomaattien tutkimiseen ja uusien, paremmin toimivien ajatusten asentamiseen, voivat olla esimerkiksi lyhyet, vaikkapa aluksi minuutin mittaiset, pysähtymiset päivän kuluessa. Tällaiset pysähtymisen hetket tarjoavat tilaisuuden huomion ja tietoisuuden suuntaamiseen omiin ajatuksiin. Itseltään voi kysyä: "Mitä mielessäni liikkuu juuri nyt?" ja "Kuinka nämä mielen liikkeet palvelevat minua elämässäni?"

Lisää aikaa pysähtymällä

Elämä on täynnä paradokseja. Tuntuu aivan itsestään selvältä, että kiirehtimällä saamme enemmän aikaan ja vielä lisää kiirehtimällä, aikaa riittää vielä enempään. Tätä itsestäänselvyyttä me myös elämässämme yleensä toteutamme. Tahti kiihtyy, mutta saammeko todella enemmän ja parempia tuloksia aikaan vai onko mahdollista, että tahdin kiihtyessä osumatarkkuus pienenee, tulosten laatu heikkenee ja määrä laskee. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että juuri näin siinä käy.
Pysähtyminen oman itsen äärelle kannattaa aina. Juuri silloin, kun juoksu on kiivaimmillaan, on hyvä pysähtyä ja ottaa hetken tila ja aika haltuun aisteja avaamalla. Mitä minussa juuri nyt tapahtuu, kuinka hengitykseni kulkee, millaisia kehollisia tuntemuksia ja emootioita minussa liikkuu? Mitä näen ja kuulen, maistan ja haistan. Näiden asioiden tiedostaminen on tietoista läsnäoloa. Ollessani tietoisesti läsnä tiedän aina, mitä minun kannattaa tehdä ja kuinka toimia. Tällöin käytän jokaisen hetken tarkoituksenmukaisella tavalla sen tehtävän hoitamiseen, johon elämä minua kunakin hetkenä kutsuu. On se sitten lepoa, lenkkeilyä tai työn tekemistä. Tämän kutsun voin siis kuulla vain pysähtymällä.
Mindfulnessin käsite tarkoittaa tietoista hyväksyvää läsnäoloa. Tämä hyväksyntä ei tarkoita sitä, että jättää puuttumatta tai tekemättä tai pyrkimättä parempaan. Kirjassaan ”Elämää ei taistelua - hyväksyminen elämänasenteena” Anna Kåver kiteyttää hyväksymisen näin: ”Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että ihminen päättää nähdä, kokea ja sietää sekä sisäistä, että ulkoista todellisuutta pakenematta, välttelemättä, vääristämättä tai tuomitsematta sitä sekä toimia tämän todellisuuden pohjalta tarkoituksenmukaisesti (tehokkaasti) sekä omien arvojensa ja tavoitteidensa suuntaisesti.” Hyväksymisessä on siis kyse tosiasioiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta ja toimimisesta siten, että paras mahdollinen saa tilaisuuden toteutua.
Luin Noah Levinen koskettavan kirjan Dharma Punx, jossa Levine kertoo omasta elämästään huumehelvetissä ja vankilakierteessä ja siitä kuinka hän vähitellen, yksi pieni hetki, sekunti, kerrallaan pääsi hengitystään tarkkailemalla kiinni hetken ihmeisiin ja lopulta ihmisarvoiseen elämään. Kirjan luettuani ajattelin, että jos huumehörhö voi parantua addiktiostaan hyväksyvän tietoisen läsnäolon kautta, myös meillä muilla, kiirehelvetissä elävillä, on mahdollisuus tervehtyä tämän voimallisen työkalun avulla.