Elämä on täynnä paradokseja. Tuntuu aivan itsestään selvältä, että kiirehtimällä saamme enemmän aikaan ja vielä lisää kiirehtimällä, aikaa riittää vielä enempään. Tätä itsestäänselvyyttä me myös elämässämme yleensä toteutamme. Tahti kiihtyy, mutta saammeko todella enemmän ja parempia tuloksia aikaan vai onko mahdollista, että tahdin kiihtyessä osumatarkkuus pienenee, tulosten laatu heikkenee ja määrä laskee. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että juuri näin siinä käy.
Pysähtyminen oman itsen äärelle kannattaa aina. Juuri silloin, kun juoksu on kiivaimmillaan, on hyvä pysähtyä ja ottaa hetken tila ja aika haltuun aisteja avaamalla. Mitä minussa juuri nyt tapahtuu, kuinka hengitykseni kulkee, millaisia kehollisia tuntemuksia ja emootioita minussa liikkuu? Mitä näen ja kuulen, maistan ja haistan. Näiden asioiden tiedostaminen on tietoista läsnäoloa. Ollessani tietoisesti läsnä tiedän aina, mitä minun kannattaa tehdä ja kuinka toimia. Tällöin käytän jokaisen hetken tarkoituksenmukaisella tavalla sen tehtävän hoitamiseen, johon elämä minua kunakin hetkenä kutsuu. On se sitten lepoa, lenkkeilyä tai työn tekemistä. Tämän kutsun voin siis kuulla vain pysähtymällä.
Mindfulnessin käsite tarkoittaa tietoista hyväksyvää läsnäoloa. Tämä hyväksyntä ei tarkoita sitä, että jättää puuttumatta tai tekemättä tai pyrkimättä parempaan. Kirjassaan ”Elämää ei taistelua - hyväksyminen elämänasenteena” Anna Kåver kiteyttää hyväksymisen näin: ”Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että ihminen päättää nähdä, kokea ja sietää sekä sisäistä, että ulkoista todellisuutta pakenematta, välttelemättä, vääristämättä tai tuomitsematta sitä sekä toimia tämän todellisuuden pohjalta tarkoituksenmukaisesti (tehokkaasti) sekä omien arvojensa ja tavoitteidensa suuntaisesti.” Hyväksymisessä on siis kyse tosiasioiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta ja toimimisesta siten, että paras mahdollinen saa tilaisuuden toteutua.
Luin Noah Levinen koskettavan kirjan Dharma Punx, jossa Levine kertoo omasta elämästään huumehelvetissä ja vankilakierteessä ja siitä kuinka hän vähitellen, yksi pieni hetki, sekunti, kerrallaan pääsi hengitystään tarkkailemalla kiinni hetken ihmeisiin ja lopulta ihmisarvoiseen elämään. Kirjan luettuani ajattelin, että jos huumehörhö voi parantua addiktiostaan hyväksyvän tietoisen läsnäolon kautta, myös meillä muilla, kiirehelvetissä elävillä, on mahdollisuus tervehtyä tämän voimallisen työkalun avulla.
Pysähtyminen oman itsen äärelle kannattaa aina. Juuri silloin, kun juoksu on kiivaimmillaan, on hyvä pysähtyä ja ottaa hetken tila ja aika haltuun aisteja avaamalla. Mitä minussa juuri nyt tapahtuu, kuinka hengitykseni kulkee, millaisia kehollisia tuntemuksia ja emootioita minussa liikkuu? Mitä näen ja kuulen, maistan ja haistan. Näiden asioiden tiedostaminen on tietoista läsnäoloa. Ollessani tietoisesti läsnä tiedän aina, mitä minun kannattaa tehdä ja kuinka toimia. Tällöin käytän jokaisen hetken tarkoituksenmukaisella tavalla sen tehtävän hoitamiseen, johon elämä minua kunakin hetkenä kutsuu. On se sitten lepoa, lenkkeilyä tai työn tekemistä. Tämän kutsun voin siis kuulla vain pysähtymällä.
Mindfulnessin käsite tarkoittaa tietoista hyväksyvää läsnäoloa. Tämä hyväksyntä ei tarkoita sitä, että jättää puuttumatta tai tekemättä tai pyrkimättä parempaan. Kirjassaan ”Elämää ei taistelua - hyväksyminen elämänasenteena” Anna Kåver kiteyttää hyväksymisen näin: ”Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että ihminen päättää nähdä, kokea ja sietää sekä sisäistä, että ulkoista todellisuutta pakenematta, välttelemättä, vääristämättä tai tuomitsematta sitä sekä toimia tämän todellisuuden pohjalta tarkoituksenmukaisesti (tehokkaasti) sekä omien arvojensa ja tavoitteidensa suuntaisesti.” Hyväksymisessä on siis kyse tosiasioiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta ja toimimisesta siten, että paras mahdollinen saa tilaisuuden toteutua.
Luin Noah Levinen koskettavan kirjan Dharma Punx, jossa Levine kertoo omasta elämästään huumehelvetissä ja vankilakierteessä ja siitä kuinka hän vähitellen, yksi pieni hetki, sekunti, kerrallaan pääsi hengitystään tarkkailemalla kiinni hetken ihmeisiin ja lopulta ihmisarvoiseen elämään. Kirjan luettuani ajattelin, että jos huumehörhö voi parantua addiktiostaan hyväksyvän tietoisen läsnäolon kautta, myös meillä muilla, kiirehelvetissä elävillä, on mahdollisuus tervehtyä tämän voimallisen työkalun avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti